Puhelin soi kesken työpäivän. Soittaja on
keskimmäisen lapseni lääkäri, jonka lapseni on tavannut ensimmäisen kerran
nelisen vuotta sitten. Hän kertoo, että on konsultoinut kardiologia lapsen
sydämestä kuuluneen sivuäänen tiimoilta ja he ovat yhdessä päätyneet siihen,
että lapsen ollessa hieman levottomampi ja ns. tutkimusvastainen tapaus, ei
tehdä EKG:tä, vaan tähän hätään pelkkä keuhkoröntgen riittää.
Teen lupauksen röntgenajan varaamisesta ja
olen jo huikkaamassa puhelin ”kiitos ja hei”:tä, kun lääkäri jatkaa juttuaan.
Äänensävy on muuttunut virkaäänestä innostuneeseen. ”Meillä oli pojan kanssa
niin hieno tapaaminen. Olen aivan ällistynyt siitä, miten hienosti
kommunikointi on mennyt eteenpäin”. Seuraavaksi lääkäri toistaa muutaman sanan,
jotka poikani on hänelle sanonut vastaanotolla ja kertoo myös miten hienosti
lapsi on katsonut silmiin, ottanut kontaktia ja kuunnellut lääkäriä.
Kuunnellut lääkäriä… Vai olisiko niin,
että lääkäri olisi kuunnellut lastani?
Minun poikani on yksitoistavuotias. Hänet
luokitellaan vaikeavammaiseksi. Hänellä on sanavarastossaan jonkin verran
sanoja, joita hän käyttää tarkkaan ja harkiten. Hän paljastaa taitonsa vain
harvaan valituille ihmisille. Sellaisille, joiden hän luottaa kuuntelevan mitä
sanottavaa hänellä on.
Lapsi jonka kommunikointitaidot ovat hyvin
rajalliset sivuutetaan helposti, vaikka hän olisi keskustelun pääaihe ja
vaikka keskustelu koskettaisi hänen asioitaan - koska ”eihän se puhu”. Lapselle
saatetaan keskustelun alussa huikata asiaankuuluva ”moi, mitäs sulle kuuluu”
-kysymys. Vastausta odottamatta.
Tällaisessa maailmassa äidin sydäntä
lämmittää erityisen paljon se, että saa kesken työpäivän soiton lääkäriltä,
joka osaa iloita kanssamme siitä, että se pienen pieni sanavarasto on
karttumaan päin ja ne vielä kovin hatarat kommunikointitaidot ovat kuitenkin
kasvusuunnassa. Lääkäriltä, joka tietää tämän siksi, että hän näki vaivaa: Loi
kontaktia ja ennen kaikkea kuunteli.
Mari ja poika 11 vuotta
Käy lukemassa lisää vammaisen lapsen kuulemisen ja osallisuuden tärkeydestä julkaisusta:
Tämä on hieno esimerkki siitä, mitä aikuiset (ammattilaisetkaan) eivät usein tule ajatelleeksi: niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan. Jos aikuinen kuuntelee lasta (juuri sille lapselle sopivalla tavalla), niin lapsenkin on helpompi kuunnella aikuista. Meidän aikuisten pitäisi nimenomaaan ensin kuunnella lasta, saada hänelle olo, että hän on tärkeä, ja sitten vasta odottaa, että hänkin kuuntelisi meitä.
VastaaPoistaP.S. Jos EKG tai muut lisätutkimukset ovat tarpeen, niin toivotaan, että kävisi yhtä hyvin, kuin tässä tarinassa: http://lastentahden.blogspot.com/2013/02/tytto-ja-tietokonetomografia.html